VISUAL ARTIST    PAINTER    /    KUVATAITEILIJA    TAIDEMAALARI

      Sedimented Time IV, 2017, oil on canvas, 80x250 cm

(teksti suomeksi on alla)


Kaija Mäenpää’s paintings traverse two levels: they are illusions, in other words pictures that were made, and on the other hand objects that structure space. They are material pieces and painted pictures, and in experiencing them this duality is central. The viewer steps beside Mäenpää’s paintings, touches them and looks at them.

Mäenpää’s works prompt the viewer to also think back to art history: mediaeval altarpieces and religious paintings. The movable structure of Mäenpää’s paintings – that they can be opened and closed – ties them to the art historical continuity of mediaeval altarpieces. Mäenpää herself does not emphasise this connection, but as a viewer my thoughts again and again travel from Mäenpää’s paintings to old religious art.

I have never opened or closed the doors of mediaeval altarpieces myself, but as I move the walls of Mäenpää’s paintings, I can picture that wondrous event in my mind. The movable structure, intrinsic to these works, brings the viewer closer to the material of the painting and makes them a concrete part of its magic circle.

Although many mediaeval altarpieces depict a well-known event in Christianity, art historical research studying them has one impressive characteristic, which is that it meditates on the details of the paintings. Details bring forth levels of meaning that cannot be reached by only concentrating on the painting as a whole or the subject of the work.

Similarly, detail is essential in Kaija Mäenpää’s paintings. The artist has for years painted simplified subjects, such as hands and feet wrapping in or freeing themselves from cloth, as well as faces and series of numbers relating to the mapping of time.

The paintings approach the border of abstraction, and the figurative details in them awaken the viewer to recognize the fundamentals of being, which cannot really be reflected and visualised with the means of representational depiction. I think these shapes in the paintings are feeling for the elementaries of being in the world: perceptions and experiences through gesture and touch. On the other hand, those nonlinear litanies of dates and times give the impression that this experience is held fast to time, but that time not only moves forward, rather it is random and tied to this bodily experience.                           
                                                   
In the Christian imagery of altarpieces, meanings often culminate in faces, hands, and especially in depictions of the Crucified Christ, ankles and feet. Virgin Mary’s sorrow can be seen in the tears on her face and Jesus’s pain in the blood trickling down his feet. Kaija Mäenpää’s explorations are more restrained. Details are absent from faces, hands and feet are repeated in almost the same position side by side, one after another, overlapping each other. These paintings do not tell stories about the life of Christ, instead they test and try the means of painting to both combine illusion and space and grasp what cannot be seen here and now, the other side of the hand, tomorrow, or a moment already gone.

 Hanna Johansson

Galleria Kulma / Porvoo Art Hall, 2021. On the right: Meditation on Sublime. On the left: Sedimented Time IV.

Kaija Mäenpään maalaukset liikkuvat kahdella tasolla: ne ovat illuusioita eli tehtyjä kuvia ja toisaalta tilaa jäsentäviä esineitä. Ne ovat materiaalisia kappaleita ja maalattuja kuvia, ja niiden kokemisessa tämä kaksinaisuus on keskeistä. Mäenpään maalausten rinnalle astutaan, niihin kosketaan ja niitä katsotaan.
 
Mäenpään teokset siirtävät ajatukset myös taidehistoriaan; keskiaikaisiin alttarikaappeihin ja uskonnollisiin maalauksiin. Mäenpään maalausten liikuteltava rakenne – että niitä voidaan sulkea ja avata – liittää ne keskiaikaisten alttarikaappien taidehistorialliseen jatkumoon. Ei niin, että Mäenpää itse korostaisi tätä yhteyttä, mutta katsojana ajatukseni kuitenkin toistamiseen siirtyvät Mäenpään maalauksista vanhaan uskonnolliseen taiteeseen.
 
En ole itse koskaan avannut tai sulkenut keskiaikaisten alttarikaappien ovia,  mutta voin kuvitella tuon ihmeellisen tapahtuman Mäenpään maalauksien seiniä liikutellessani. Näiden teosten kohdalla liikuteltava rakenne tuo katsojan lähemmäs maalauksen materiaalia ja konkreettiseksi osaksi sen taikapiiriä.
 
Vaikka monet keskiaikaisista alttarimaalauksista kuvaavat jotain tunnettua kristinuskon tapahtumaa, niistä tehdyn taidehistoriallisen tutkimuksen yksi vaikuttava erityisyys on paneutuminen maalausten yksityiskohtiin. Yksityiskohdissa tulee esille maalauksien sellaisia merkitystasoja, joita pelkästään teoksen kokonaisuuteen tai aiheeseen laajemmin keskittymällä ei voida saavuttaa.
 
Kaija Mäenpään maalauksissa yksityiskohta on niin ikään olennainen. Taiteilija on jo vuosien ajan maalannut pelkistettyjä aiheita, kuten liinoihin kääriytyviä tai niistä vapautuvia käsiä, jalkoja ja kasvoja sekä ajan hallintaan liittyviä numerosarjoja.
 
Maalaukset lähestyvät abstraktiota, ja niissä nähtävät figuratiiviset yksityiskohdat herättävät tunnistamaan olemisen perustuntoja, joita ei oikein ole hahmotettavissa esittävyyteen liittyvin ilmaisuin. Ajattelen, että nämä maalauksen hahmot tapailevat maailmassa olemisen elementaarisia: eleessä ja kosketuksessa välittyviä havaintoja ja kokemuksia. Toisaalta nuo ei-lineaariset aika- ja päivämäärälitaniat antavat ymmärtää, että tämä kokemus on kiinni ajassa mutta että aika ei ole ainoastaan etenevä vaan pikemminkin satunnainen ja sidottu tähän ruumiilliseen kokemukseen.
 
Alttarikaappien kristillisessä kuvastossa merkitykset kulminoituvat usein kasvoihin, käsiin ja erityisesti ristiinnaulitun kuvissa nilkkoihin ja jalkateriin. Neitsyt Marian suru ilmenee kasvoissa kyyneleinä ja Jeesuksen kärsimys jaloissa tihkuvana verenä. Kaija Mäenpään tutkielmat ovat pidättyvämpiä. Kasvoista ei erotu yksityiskohtia, kädet ja jalkaterät toistuvat lähes samassa asennossa rinnakkain, peräkkäin ja limittäin. Näissä maalauksissa ei kerrota tarinoita Kristuksen elämästä vaan niissä testataan ja koetellaan maalauksen keinoja sekä yhdistää illuusio ja tila että tavoittaa tuntuma siitä, mitä ei voi tässä nyt nähdä, käden kääntöpuolta, huomista tai jo ohitettua hetkeä.
 
Hanna Johansson

Interior (from the series Opening Spaces) / Sisätila (sarjasta Aukeavat tilat) 2007–2008

(teksti suomeksi on alla)



OPENING SPACES


The Place for Existence - The Translucency of Existence

A painting, as I see it, is a place for existence and a manifestation of the translucency of existence, and, as such, it combines and reflects the various dimensions and layers of both mind and life. This experience of simultaneous meanings makes room for vulnerability in the image, and it also enables the dialogue between the image and text, the corporality and the immateriality as dimensions of mind and life.

In my works of 1990-1993, the vulnerability of life is expressed by combining painted canvases and misty double or triple exposed photographs of faces. Later on, such things as a hospital bed appear as metaphors for vulnerability.

The Three-dimensional Nature of a Painting

Because of the three-dimensional nature of the painting as an object, the notion of space in connection with a painting is both concrete and an illusion. This 'double space' enables the spectator to move both inside and outside the painting.

The three-dimensionality, in my work, also refers to doors, books and walls, and creates a special relationship between subjective and objective space.

Clearness and Mistiness in an Interior

In my recent series of works, Opening Spaces, I study the way we relate to an interior space, as space reflects life and memories. The people who have stayed in a room, are somehow still present. In my work, this aspect is represented by wounded hands in bandages and by written notes that tell about the passing of time.

Since 2007, an important motif for me has been the relation between clearness and mistiness in shapes and surfaces. This also is one way of perceiving a painting as the place for existence and as a manifestation of the translucency of existence.


Kaija Mäenpää (2010)





AUKEAVAT TILAT


Olemisen paikassa - olemisen läpäisevyydessä

Maalaus on minulle olemisen paikan ja olemisen läpäisevyyden ilmaus ja siinä yhdistyy ja heijastuu mielen sekä elämän ulottuvuuksia ja kerrostumia. Tällaisena samanaikaisuuksien ja elämän läpäisevyyden kokemuksena ja tilana maalaus tuo esille haavoittuvuuden, luo mahdollisuuden ruumiillisen ja aineettoman sekä kuvan ja kirjoituksen läsnäololle samanaikaisesti.

Esimerkiksi teoksissani vuosilta 1990-1993 elämän haavoittuvuus ilmenee kankaalle maalatun öljyvärimaalauksen ja siihen yhdistetyn valokuvan rinnakkaisuudessa, päällekkäisvedostettujen kasvokuvien liikkuvassa ja epäselvässä hahmos-sa. Myöhemmin sama aihe saa toisenlaisen muodon sairaalasänkyaiheen kautta.

Maalauksen kolmiulotteisuus

Maalauksissa yhdistyy maalauksen esineellinen rakenne ja tila illusoriseen maalaustilaan. Teosten tilallisuus on tilan aukeamista, tilaan astumista ja tilassa liikkumista. Tilallisuus tapahtuu katsojan liikkeen suhteessa maalaukseen.

Koska maalaukseni ovat maalatun tilan lisäksi esineellistä todellisuutta ja esittävät ovia, seinäpintaa tai kirjaa, syntyy erityinen suhde subjektiivisen ja objektiivisen tilakokemuksen välille.

Selvän ja epäselvän rinnastus tilassa

Viimeaikaisessa työssäni sarjassa Aukeavat tilat on aiheena suhde sisätilaan. Eräs sisätilan merkitys on, että henkilöt jotka ovat olleet tilassa, ovat tavallaan siellä edelleen. Tila heijastelee elämää ja muistoja tilaan kirjoitettujen ja ajan kulumisesta kertovien merkintöjen sekä kääreissä olevien käsien kautta.

Vuodesta 2007 sisätilan ja maalauksen merkitykset ovat syntyneet selvän ja epäselvän, konkreettisen ja heijastuksenomaisen rinnastuksessa ja samanaikaisuudessa. Myös tämä on maalauksen hahmottamista olemisen paikan ja olemisen läpäisevyyden tilana.


Kaija Mäenpää (2010)





© Kaija Mäenpää